Savonlinnan viimeinen sotatoimi 1944

Viimeinen hälytys

On syyskuun 4. päivä vuonna 1944. Sota on päättynyt. Syksyinen sää, sataa tihuuttaa, ilta alkaa hämärtää. Poika kulkee yksin pitkin satamalaituria miettien mennyttä, ajatellen tulevaa. Jos sota olisi jatkunut vielä kuukauden, armeija olisi kutsunut palvelukseen – ja sotaan. Se jää nyt. Tämän hetken tehtävä on kuitenkin hoidettava. Ilmasuojelukeskuksen päivystysvuoro – yövuoro – alkaa. Siispä satamasta Olavinkadulle, sillan yli ja muutama sata metriä kohti Keskon varastoja. Porttikäytävästä suorakaiteen muotoiselle pihalle, jonka reunoja kiertävät lastauslaiturit ”kalterit”. Mistähän moinenkin nimitys aikoinaan syntyi? Nurkkauksessa on ovi, josta mennään rappuja alas kellarikerrokseen. Siellä on kaksi toimistohuonetta. Edellinen päivystäjä odottaa.

-  Terve, tulithan sentään.

-  Miksikäs en, eihän tätä ole vielä peruttu rauhanteosta huolimatta, poika vastaa.

-  Seurahuoneella juhlitaan rauhaa, meidänkin pomot on siellä. No, minäpä lähdenkin. Rattoisaa yötä! päivystäjä toivottaa.

Yksin jäänyt istahtaa pöydän ääreen, jota valaisee lukulamppu. Pöytää vastapäätä seinällä ovat tärkeät vivut. Kaksi kahvaa, joita voi käännellä ylä- ja ala-asentoon. Toisella katkaistaan koko kaupungin katu- ja ulkovalaistus ja toisella saadaan aikaan tuo kammottava hälytysääni, nouseva ja laskeva ulvonta. Hälytyssireneitä on viisi: Laitaatsillan telakalla, Tuomiokirkon tornissa, Linnanhovin katolla, Lypsyniemessä ja Schaumanin tehtaalla. Vieressä on pienempi toimistohuone, jossa sijaitsevat puhelimet: pari paikallispuhelinta sekä suora yhteys IVAKiin, ilmavalvontakeskukseen, joka sijaitsee järven toisella puolella Rauhalinnassa.

Ilta kuluu hiljakseen Agatha Christien seurassa,  kunnes IVAKin , ilmavalvontakeskuksen , puhelin soi.

-  Täällä Kissa, täyshälytys!

Sähkökahva alas, hälytyskahva ohjeen mukaisesti alas ja ylös määrättyä rytmiä noudattaen muutamia minuutteja. Sitten odotusta. Viiden, kuuden minuutin kuluttua alkaa tapahtua: ovien kolahduksia, kopinaa rappusissa ja ensimmäisenä sisään syöksyy kaupunginjohtaja, kapteeni Viljo Hyvärinen.

-  Mitä helvettiä te teette, nythän on rauha?

-  Kissa käski, poika vastaa.

Hyvärinen ryntää IVAKin puhelimeen, kiertää rajusti kampea ja esittää kiukkuisen kysymyksen:

-  Täällä kapteeni Hyvärinen, mitä te siellä…? Kengänkannat kapsahtavat yhteen

-  Kyllä herra majuri, kyllä herra majuri, kyllä herra majuri, Hyvärinen toistelee ja joka välissä kuuluu kantojen kapsahdus. Puhelin kiinni. Samaan aikaan saapuu muu vakinainen toimiston henkilökunta ja paikat miehitetään. Noin puolen tunnin kuluttua tulee IVAKista ilmoitus: Vaara ohi. Valot laitetaan päälle ja annetaan ”vaara ohi”-merkki, yhtämittainen sireenin ääni. Yöpäivystäjää lukuun ottamatta muut poistuvat, kuka kotiinsa, kuka jatkamaan juhlimista.

Hälytyksen syynä oli se, että venäläiset koneet, hävittäjät, lähestyivät Elisenvaarasta päin seuratessaan perääntyviä tai pikemminkin rajan yli siirtyviä suomalaisia joukkoja.

Tämä oli pojan ja myös sodan viimeinen hälytys.

                                                                  ******************

Kertomuksen ”poika” on sen kirjoittaja Alpo Pankakari (1927 – 2007) itse. Alkuperäisen version hän kirjoitti Linnalan kansalaisopiston kirjoituskurssilla vuonna 2002.